Omassa ympäristössään

 Jokin rapisteli rannalla päidemme yläpuolella. Hömötiaisia ja puukiipijöitä. Molempia lajeja oli useampia yksilöitä. Kummatkaan eivät välittäneet meistä ihmisistä mitään, vaan etsivät ruokaa hengenpitimeksi.

Vaikka talvella on helppo kuvata hömötiaisiakin lintulaudalta, tuntee jostain syystä aina suurempaa riemua, jos jonkin linnun saa kuvatuksi sen oikeassa elinympäristössä.

hömötiainen

Piilossa päivällä

 Kuten moneen kertaan todettu, olen laiska valvomaan yötä perhosten takia. Mutta taas parina iltana olen sentään kahteentoista asti jaksanut kytätä, mitä kivaa tulisi valolle. Kaikenlaista uutta itselleni on saapunutkin, ja eilen illalla saapui isomittari.

Taitaa olla monien mittareiden ja yökkösten tapana, että ne koko ajan värisyttävät siipiään, eivätkä yhtään pysy paikallaan. Siksi piti uurastaa kuvauksen kanssa tavallista enemmän, että jonkinlaisia otoksia saisi.

Nämä ovat kaikki valtavaa liikettä, joka ei kuitenkaan näy kuvissa.

Ihmeen hyvin sain kuitenkin liikkeen pysäytetyksi, sillä tällaisia oli suurin osa kuvista. Yhtä värinää ja räpytystä. 

Niin kauan aion pyydystää vain alkuillan perhosia, kun niissä riittää minulle tuntemattomia. Ilmeisesti pitää siirtyä yöjahtiin, kun alkaa tulla pelkkiä samoja. Luulen, että uutta riittää vielä tämän syksyä.

isomittari

Kesän loistavat lentäjät

 On niin paljon kuvattavaa kesällä, ettei ehdi kaikkea tänne laittaakaan. Mutta onpahan askaretta talveksi kuvien valkkaamisessa. Hopeasinisiipi koiras on tämä, mielestäni en ennen ole saanut siitä kuvaa, tai sitten en vain ole osannut tunnistaa.

 Hopeasinisiiven naaraskin on lennellyt samoilla seuduilla. Minusta niitä on tuossa meidän lähellä lennellyt aina se yksi ja sama pariskunta. Tänään olivat jo aika rähjääntyneen näköisiä runsaiden sateiden jälkeen.

 Sulkasten kopula hienosti sanottuna.

Kangassinisiipinaaras.

 Loistokultasiipi on minusta niin järkyttävän kaunis ja loistavan oranssi. Minun on aivan pakko kuvata se joka kerta kohdatessani. Ei voi mitään, kuvia on siitä minulla rutkasti.

 Loistokultasiiven naaras.

 Toinen laji, joka on joka kerta kohdatessa kuvattava, on metsänokiperhonen. Minusta sekin on niin valtavan ihana. Vai lieneekö syynä se, että tiedän, että sitä ei enää ensi vuonna näy, sillä toukan kehitysvaihe kestää kaksi vuotta. Täällä päin on sellaista kantaa, joka lentää vain parittomina vuosina. Tämän jälkeen on odotettava taas kaksi vuotta sen nähdäkseen.

 Mielestäni minulla ei ole tällaistakaan vielä ennen kuvattuna: vattumittari.

 Jokin söpöliinikin katseli kukkien seasta.

 Monena vuonna olen kuvannut pikkulumpeen eli suomenlumpeen, mutta eihän valokuvista saa mitään käsitystä koosta, ellei ole vertailukohtaa. Nyt olen nähnyt eräällä lammella vierekkäin kahdenlaisia lumpeita. Tavallisen kokoisia sekä oikein minikokoisia. Ne kasvoivat sekaisin, toistensa lomassa. Kukkien ja lehtien kokoero on huomattava. Minusta tämä isompikaan ei ole se isolumme, lieneekö sitten pohjanlumme. Ei ollut mahdollisuutta päästä tutkimaan kukan pohjaa, onko tuossa isommassa neliön muotoista pohjukkaa.

lumme, pikkulumme eli suomenlumme