Luonnossa tapahtuu

Kyllä perhosia on retkellä vaikka kuinka. Olen vain tullut niin vaativaksi, että minulle pitäisi olla aina uusia lajeja, mutta sehän on mahdottomuus. Kaikki paikalliset päiväperhoset olen jo moneen kertaan kuvaillut.
Mutta on silti kiva katsoa, mitä luonnossa tapahtuu.  Tätä metsänokiperhosta kuvailen aina urakalla, sillä ensi vuonna sitä ei taas näe ollenkaan, toukan kehitys kun kestää kaksi vuotta. Vain parittomina vuosina perhosta näkee täällä päin.

Nyt on kuoriutunut jo loistokultasiipiäkin. En ensin  havainnut niitä ollenkaan, mutta kun näin naaraan, tuli sen perässä kaksikin kilpakosijaa. Naaras vain ei tainnut huolia kumpaakaan, lujaa vauhtia käveli karkuun.

Kilpakosijoita oli keisarinviittanaaraallakin. Tässä kuvassa niitä on kaksi, mutta välillä minusta näytti kuin kosijoita olisi ollut kolmekin. En ihmettele, sillä koiraita näkee aina paljon enemmän.

 Sitruunaperhosen uusi sukupolvi lentelee taas runsaana. Se kun ei koskaan näytä päällyspuoltaan, minä aina yritän kokeilla, jos saisin lennossa kuvattua sen kauniin päällyksen, mutta kyllä siinä riittää vielä haastetta.

Kuvista huomaa, miten reagointi on hidasta. Perhonen lentää jo melkein kuvan ulkopuolella ennen kuin olen saanut kameran laukaistuksi.

Kummallista, että sellainen kyllä onnistuu, mitä ei kuvaa, mutta toisin päin ei. Tässä vissiin olen yrittänyt perhosta kuvata, mutta mötiäinen onkin onnistunut pääsemään edustavasti kuvaan.

 Joku alkaa olla jo elämänsä loppupuolella. Pääsi kuitenkin hyvin vielä lentämään.

 Sinisiipikin on joutunut hyökkäyksen uhriksi. Selvästi tuosta on jokin lintu haukannut, mutta ei ole saanut ateriaa. Pelkät siiven palat ovat jääneet nokkaan.

Jo luulin, että nytpä sain uuden lajin, kun tällaisen näin. Kotona koneelta huomasin, että on minulla jo kanankaalikoisa. Talvet kun tahtovat olla kovin pitkiä, pääsee aina unohtumaan kaikki, mitä on joskus oppinut ja nähnyt.

Tämä on jo parin päivän takainen. Se on pitkästä aikaa uusi laji kokoelmiini. Olen tulkinnut, että se olisi heinänorsu. Minulla kun alkaa näitä yölentäjiäkin olla kymmenittäin, ei tahdo muistaa, onko minulla jokin laji vai ei, ja tunnistuksen saa alkaa alusta yhtä vaivalloisesti kuin eka kerralla.

Vaarallinenko

Jotenkin olen elämässäni välttynyt näkemästä kotiloa kantavaa etanaa. Nytpä sitten tuli tiellä vastaan.
Tämäköhän oli se puutarhan kasvituholainen, jota on kehotettu hävittämään. Minä en kylläkään häneen kajonnut.

Kurkipojat

 Yhtään ei lintukirjojen perusteella tietäisi, millaisia ovat kurjen poikaset, ellei niitä näkisi ihmisten blogeissa. Nyt näin jopa luonnossa.

 Tien varressa sattui olemaan kokonainen kurkiperhe. Mutta varmuuden vuoksi tietysti lähtivät kävelemään pois päin.

Oudon kaljuilta näyttävät poikaset naamaltaan.
kurki

Lakkiainekset pihassa

 Nyt näkyi ikkunasta tällainen otus.

 Ilmeisesti se tässä sanoo jotain poikasilleen, joita en tässä vaiheessa nähnyt.

Vasta seuraavana päivänä toi poikasensakin. Tällaisen eläimen turkista oli muistaakseni minullakin 60-luvulla talvilakki, ns. koivistolainen, joka oli silloin muotia. Ei tulisi nyt kyllä mieleenkään tuosta lakkia tehdä.
supikoira

Jäi saaliiksi

 Seurailin pihassa kirjosieppopariskunnan työntekoa. Niska vääränä ne kantoivat pesään ötököitä. Ei luulisi meidän pihassa niin paljon elukkaa olevankaan kuin mitä ne kymmenminuuttisen aikana pesään veivät.

 Ja melkein joka kerta on takaisintuomisena ulostemöykky.

 Ja sitten yksi kerta olikin emolla oikein iso saalis.

 Hyvä että sisään mahtui oviaukosta.

Se taisi olla juuri tämä hopeatäplä, joka lenteli lähelläni ja josta hetkeä aiemmin olin ehtinyt räpsäistä kuvan. Pian sen jälkeen kirjosieppokin pyrähti lähelläni. Saaliiksi jäi perhonen.

Sinistä

Tämänpäiväinen perhosretki oli antoisa, pitkälti toistakymmentä eri lajia näin. Sinisiipiäkin oli monta eri lajia. Yllä hopeasinisiipi, joka tuli häiritsemään parittelevan pariskunnan rauhaa.

 Tässä nimittäin hopeasinisiivet laittavat alulle uutta sukupolvea. Naaras on ruskea ja sillä on oransseja kuvioita takasiivissä.

Käytin tilaisuutta hyväkseni ja kuvasin niitä vähän joka puolelta. Ne kääntelivätkin itseään eri suuntiin, mutta eivät häiriintyneet tuon äskeisen  ympärillä hörlöttämisestä. Hopeasinisiipi on sinisiivistä suurimpia.

Polun varrella lenteli myös ketosinisiipiä. Sekä koiraita...

 ...että naaraita.

 Tietysti myös kangassinisiipiä oli, sekin yleisimpiä, ainakin täällä päin.

Tällä retkellä en nähnyt, ihme kyllä juolukkasinisiipiä. Taitaa olla Suomen yleisimpiä sinisiipiä. Missä sitä on, siellä niitä lentelee runsaasti. Melkein kaikilla muilla retkillä se hyörii jaloissa.

Aiemmilta retkiltä on myös niittysinisiipi. Sekä koiras että naaras.

Muilta kesiltä olen saanut kokoelmaani vielä ainakin virna- ja paatsamasinisiiven. Olen vähitellen vuosien mittaan oppinut tunnistamaan sinisiipiäkin melko hyvin. Mutta sitten aina valitettavaasti saapuu syksy ja talvi, ja minä unohdan kaikki, ja seuraavana keväänä alkaa opettelu taas alusta.
Sinisiipiä on Suomessa pitkälti toistakymmentä eri lajia. Minulta puuttuu vielä muutama laji, jotka näillä Suomen kolkilla olisi mahdollista nähdä. Mutta se vaatisi uusien alueiden löytämistä. Se taas tietäisi joka päivä yli kymmenen kilometrin ajamista. Lähialueet on koluttu melko tarkkaan.