Niitä on nyt joka paikassa

Onpa uskomaton määrä perhosia. Jo eilen lenkkipolulla lenteli valtavasti sitruuna- ja neitoperhosia sekä suruvaippoja.

Vehnäpellon reunalla oli todella runsaasti neitoja.

 

 Entäs kotipihassa. Perhosbaariin on kova tunku. Ja talon seinusta aivan täynnä perhosia. Neitoperhosiakin laskimme enimmillään 16.

Lisäksi niitä on hortensioilla ja omenapuissa. Nurmikolla siellä täällä, saa pelätä astuvansa päälle.

amiraali, suruvaippa, neitoperhonen

Oikea yllätys

 Tänään lenkkeilimme luontopolkua pitkin, joka kulkee pienehkön järven ympäri. Kohteemme oli laavu järven rannalla. Pois lähtiessä räpsäisin puolihuolimattomasti maisemakuvan.

 Ja mitä ihmettä kotona taas näinkään. Siellä kaukana kuvan keskellä seisookin kivellä lintu. Ja ellen vallan erehdy, se on harmaahaikara. Ei sitä millään olisi nähnyt tuolta kiveltä paikan päällä, oli kovin kaukana.

Onneksi olin ottanut zuumatenkin yhden kuvan, josta suurentaen huomasin tuon linnun. Kyllä on hyvä, että on keksitty digikamerat. Enhän minä muuten näköjään mitään näkisi.

Kamerasta hävisi jokin aika sitten vastavalosuojakin. Sellainenkin pitäisi joskus lähteä kaupungista ostamaan. Saman asian ajaisi tilapäisesti varmaan oikein pieni musta kukkapurkkikin, johon taimia istutetaan.

harmaahaikara

Vielä elokuisia

 Vielä löytyi muutama elokuussa kuvattu perhonen koneelta:
Pihamittari on näyttänyt oikein alushameensakin. Se on kerrankin levittänyt vähän siipiään, joten oikeinhan se näyttää kunnon perhoselta. Muutenhan nämä tällaiset ovat aina niin ykstoikkoisen näköisiä kolmioita.

 Ruutumittari.

 Lanttuperhoset pari viikkoa sitten tositoimissa.

 Tämä on jotain heinäpeltoa, jossa kasvoi paljon tuota keltaista kukkaa. Oli päivä, jolloin aurinko oli vuoroin pilvessä, vuoroin paistoi. Hauskasti aina, kun aurinko tuli pilven takaa, pellon yläpuolelle oikein tulvahti heinikosta joukko lanttuperhosia.

Järvikoisa on pienen pieni, tuskin olisin edes kiinnittänyt huomiota, ellei lammen rantaa kulkiessa aina pensaan ohi mennessä olisi pölähtänyt ilmaan valtava määrä näitä pikku eläjiä. Osoittautuivat näin kauniiksi.

pihamittari, ruutumittari, järvikoisa, lanttuperhonen

Outoa tämäkin

Kyllä ihmettelen tätäkin tapausta. Korento lenteli metsässä hiekkaisella alustalla, ja sitten se laskeutui maahan. Katsoin, että se painoi takapuolensa maahan, ja ajattelin ottaa kuvan munivasta  korennosta, vaikka ihmettelin, miten se nyt kuivaan maahan munii, vettähän sillä olla pitäisi.

Kun tulin lähemmäksi, huomasin, että korennon takaosa olikin valmiissa reiässä. Välillä se räpytteli siipiään. En tiennyt, pitäisikö auttaa se pois kolosta vai miksi se siinä on. Tein pienen kierroksen yhden perhosen perässä ja kun palasin korento oli edelleen paikallaan.

Vihdoin otin korennon pois kolosta,  mutta sen peräpää oli aivan littana ja mitätön, ilmeisen syöty, ja korento kuoli siihen paikkaan. Maassa oli useita tällaisia elukan mentäviä reikiä. Ovatko muurahaisen, herhiläisen vai minkä ihmeen koloja.
En kyllä millään käsitä, miten se korento onnistui työntämään peräpäänsä juuri tuollaiseen reikään. Ilmeisesti se asettui lepäämään reiän ääreen ja jokin kolossa sieppasi sen takapuolen mukaansa.

sudenkorento

Menneen kesän uutta sukupolvea

 Kesän mittaan kuvattuja lintunuorukaisia: Lokinpoikasta haukotuttaa. Eikä ihme, kun joutuu vanhempien seurassa seisoksimaan aamusta iltaan laiturilla.

 Västäräkin poikanen ihmettelee ihmistä.

 Punarinnan uusi sukupolvi on aika peloton. Hyppelehtivät pihassa myös ihmisten läsnä ollessa.

Jo kuukausi sitten lensi iso parvi räkättirastaan ja punakylkirastaan nuorukaisia pihaan ja himoitsi sovitella nokkaansa meidän punaisiin viinimarjoihin. Mies ajoi ne pois. Eivät tulleet uudestaan.

 Talitintit oppivat jo pienestä pitäen tulemaan pihaan katselemaan, mistä talvella saisi evästä.

punarinta, lokki, talitiainen, västäräkki, räkättirastas

Huuteli lenkkeilijälle

 Ei ole palokärkikään kaikkein arimpia lintuja. Jostain se lensi metsäpolun poikki läheiseen koivuun.

Ja tyypilliseen tapaansa piiloutui heti rungon taakse ja kurkisteli välillä kulkijaa.

Kulki pitkän matkaa edellä ja välillä aina vaihtoi puuta huutaen samalla "kiiiiia".

Ja koputteli puun runkoa etsien syötävää.

palokärki

Laskeutuminen

Kuikkien spurtit

 Kuvittelimme keväällä, että pääsisimme kesän mittaan näkemään tosi paljon kaikenlaista, kun tänä kesänä veimme kanootin paikkaan, josta pääsee ruovittuneille ja umpeen kasvaville lahdenpohjukoille.

Mitä enemmän kaikenlaista kasvustoa, sitä hauskempaa siellä on kulkea ja sitä enemmän on kaikkea ihmeellistä. Ongelmaksi osoittautui, että näihin on mahdotonta rantautua tarkkailemaan ja selkää lepuuttamaan, sillä mitä lähemmäksi rantaa tullaan, sitä tiheämpää on kasvusto, ja mahdotonta päästä maihin. Kanootissa ei jaksa istua montaa tuntia kerrallaan käppyrässä, joten täytyy tyytyä siihen, mitä näkee päällisin puolin.

 Aina linnut pääsevät yllättämään. Lahdenpohjukassa oli kuikkapariskunta, mutta eihän sitä huomattu, ennen kuin toinen lähti kiitämään kohti. Niiden oli pakko tulla meitä päin, sillä meistä pois päin ei ollut tilaa nousukiitoa varten.

 Kun toinen oli päässyt onnellisesti ohitsemme, lähti toinenkin tulemaan kiitäen.

kuikka

Kerran kesässä

Ainakin kerran kesässä pitää käydä ongella, ja huomasimme, että tältä kesältä se riemu on vielä kokematta. Menimme tuon sillan kupeeseen suunnilleen tuonne, missä puut näkyvät.  Rinne on erittäin jyrkkä, laskee järveen melkein 90 asteen kulmassa, mutta tässä on virtaavaa vettä ja usein saa kaloja. Mies onki, minä yritin pysytellä kameran kanssa rinteessä. Minulle ei itse asiassa ollut jalansijaa onkimiseen, vesi on tosi korkealla.
Jo heti alkajaisiksi lähti melkein vierestä kuikka kalastamaan.

Tässä on syväväylä, joten koko ajan kulki veneitäkin sillan ali. Yksi paatti oli niin korkea, että veneen antenni tai mikä lie piikki, joka sojotti kohti taivasta, ei mahtunutkaan sillan ali, vaan taittui sojottamaan itään päin. 

Muutama ahven tuli.

Särkiäkin jokunen.

Ja yksi salakka.

 Jostain kulman takaa oli viereen tullut vahingossa isokoskeloita. Olisiko tässä emo ja kaksi melkein aikuista poikasta.

Ensin kulkivat muka rauhallisesti ohi, mutta lopulta oli pakko ottaa spurttia.

Nyt muistinkin, että viime kesänä tässä kohtaa yritin kuvata tiirojen kalastusta. Tiiroja oli silloin useitakin. Nyt ei ollut ensimmäistäkään, ei liioin lokkeja. Onpa outoa. Vain jokunen varis mennä pyyhälsi ohi.

ahven, särki, salakka, isokoskelo

Järvellä nähtyä

 Eilen käväisimme taas järvellä kanootilla. Olen huomannut, että ihmiset käsittävät melonnan jostain syystä pitkiksi retkiksi, joilla kauhotaan vettä henkihieverissä kymmeniä kilometrejä, usein jopa pari  kolme päivää yhteen menoon. Siksi minun on joskus vaikea saada kaveria kanoottiin, kanootillahan ei oikein voi meloa yksin, kajakki olisi eri asia.

Meille melonta on sitä, että tehdään pieni retki järvelle, että päästään irti rannasta sellaisiin paikkoihin, joihin ei muuten pääse. Matkaa saattaa tulla vain muutama kilometri tai vain alle kilometri. Lähdetään tuulettomalla säällä, mieluiten aurinkoisella. Näihin retkiin kuuluu myös rantautuminen johonkin sopivaan paikkaan, siinä uiminen ja eväiden syöminen. Eilen eväinä oli lättyjä juuri keittämäni kirsikkahillon kanssa. Heti alkumetreillä oli yllä oleva kanava, jossa vesi virtaa aika voimakkaastikin.

 Ja onni, että siinä on virtaus. Aurinkoa ja virtaavaa vettä vaativat neidonkorennot, jotka välkehtivät vihreinä tai sinisinä auringon taittumisesta riippuen. Tosi haastavaa saada minkäänlaista kuvaa, sillä kanootti ei yhtään pysy paikallaan veden virratessa.

Pysähdyimme useissa ruovikoissa tutkimaan, olisiko korentoja. Ei ollut juuri mitään. Tällaisen näin, varmaan jokin keijukorento. Sellaista en ennen muista nähneenikään. Oikein hento ja siro. Ohut heinänkorentokin vaikuttaa sen rinnalla paksulta parrulta.

 Koko kesä on ollut huono lintujen suhteen järvellä, joten jätimme lintuputket kotiin. Väärin tehty. Ihan edessämme nousi pinnan alta muutama kuikka. Tietysti säikähtivät ja sukelsivat moneen kertaan kauas meistä. Laskimme niitä kerralla kymmenen.

Kuikat luulivat meidän ahdistelevan heitä, mutta mitäs etääntyivät lahdenpoukamaa kohti, jonne mekin olimme matkalla. Niillä petti hermot ja yksi kerrallaan ne lähtivät lentoon.

 Kun kymmenenkin kuikkaa sukeltaa samaan aikaan ja nousee pintaan kukin ihan eri suunnassa, saattaa aina joku joutua eksyksiin muista. Välillä kuului sorsan narisevaa ääntä muistuttava ääni jostain eri suunnasta ja siellä yksinäinen kuikka yritti paikantaa, missä muut ovat.

 Myös lokkien puolesta kesä on ollut hämmästyttävän köyhä. Mutta syynä on tietysti kanootin paikan valinta, alueella ei oikein ole lokeille sopivia pesimäpaikkoja. Nyt näkyi yksi yksinäinen selkälokki (tunnistaa, että sillä on musta selkä). Ei lähtenyt karkuun, vaan käveli rauhallisesti kiven huipulle.

Kun palasimme samaa reittiä, lokki kökötti samalla kivellä edelleenkin. Selkälokkien pesinnät ovat paljolti epäonnistuneet ja lokkien määrä vähentynyt. Syynä pidetään talvehtimispaikkojen ympäristömyrkkyjä. Minua alkoi kovasti säälittää tämä. Onko kyhjöttänyt koko kesän samalla kivellä yksin.

Joutsenpariskuntakin lipui hissukseen melkein peilityynellä pinnalla. Perheetön näyttää olevan tämäkin pariskunta.

 joutsen, kuikka, selkälokki, neidonkorento