Yksi- ja kaksijalkainen

 Malagan vieressä kulkee Guadalhorce-joki, joka laskee Välimereen. Kävimme parina päivänä tutustumassa joen suistoalueen lintuihin, suisto kuuluu olevan hyvä lintupaikka. Sattui paikalle kaksi karikukkoakin. Toiselta linnulta oli toinen jalka hävinnyt jonnekin, tynkä vain jäljellä. Ei ihme, että sain rauhassa ottaa muutaman kuvan.

 Kaveria ei jätetä. Terve lintu ei jättänyt toista vaaralle alttiiksi yksinään.

 Koikkalehtimalla rampakin pääsi juomaan vettä Välimerestä.

karikukko

Linnut olivat tällaisessa kohdassa joen ja meren yhtymäkohdassa tonkimassa ruokaa. Tuona päivänä taustalla näkyvä Välimeri oli tosi tuulinen. Parin päivän kuluttua se oli aivan tyyni, ja siinä oli mukava uida.

Etualalla näkyvä vesi on Guadalhorce-jokea, yksi sen suistohaaroista. Pääsimme tuosta kuivasta kohdasta jokihaaran toiselle puolelle ihan kuivin jaloin, vaikka siinä näyttäisi olevan vettä koko matkalla. Tuulettomana päivänä jokisuu oli vetäytynyt kauas taakse päin, joten kuivaa aluetta oli laajalti.

Papukaijat rakentavat

 Matkalta on palattu ja lintujakin on nähty ja kuultu. Tässä alkajaisiksi Espanjassa Malagan keskustan palmuissa viihtyviä papukaijoja. Tämä lienee munkkiaratti, alun perin eteläamerikkalainen laji. Lintu näyttää olevan melko yleinen Malagassa nykyään. Muistaakseni niitä oli muissakin kaupungeissa.

 Alun perin papukaijat eivät ole kuuluneet Espanjan luontoon, mutta populaatio on saanut alkunsa lemmikkeinä olleista karanneista yksilöistä.
Monilla oli pesän teko meneillään. Usein näin papukaijan lentävän risu suussa pesälleen.

 Paikoin lintuja oli isoin parvin puistojen nurmikoilla. Vaikka ne ovat niin suloisia, osaavat ne riidelläkin.

papukaija

Keskustan jokaisella kadulla oli valtavan hienoja jouluvaloja. Tämän kännykkäkuvan myötä toivotan kaikille Hyvää Joulua! Lintukuvat jatkuvat joulun jälkeen.

On marraskuussakin puolensa

 Pari viikkoa sitten kuvattuja. Lumi olikin näköjään vain kuin unennäkö. Kaikki hävinnyt.

Koskien lintu

Eilistä kirjoitusta kirjoittaessani ei ollut vielä satanut lunta, mutta illemmalla jo oli. Kävimme tänään yhdellä koskella kuvaamassa virtaavaa vettä. Yllä entisen tien siltakiveys.

 Nykyinen tie kulkee ihan vieressä, silta vähän uudemman näköinen.

 Sitten näin tumman linnun lentävän puun oksalle. Olisiko se koskikara?

 Ja olihan se. Uteliaana tuijotti meidän kuvaustouhuja.

Kyllä sitä ei olisi tuolta puiden oksistosta huomannut, ellen olisi nähnyt sen lentävän sinne.

Kosken kuohuja.

Ei ole punatulkkua, vaikka väriltään voisi olla. Joku näköjään yrittänyt joskus onkia, mutta turhaan se on puusta yrittänyt kalaa saada!

koskikara

Väriläiskiä

 Viime maanantaina olen viimeksi ottanut kameraa käsiini. Kyllähän etsivä aina jotain löytää, silloinkin löysin tällaisia komean punaisia ruusunlehtiä.

 No olipa eräässä lahdenpohjukassa vielä sorsiakin. Niitä oli siellä useita ruokailemassa pohjamudan juurakoissa.

 Ei mistään saa revityksi tämän parempaa maisemakuvaa. Tämäkin oli ihan keskipäivällä.

Metsässä tietysti on kaikenlaista. Olen juuri lukenut Henning Mankellin kirjan Haudattu, ruotsiksi Handen eli Käsi (Oli yksinkertainen ja köpsä kirja, ei kannata lukea). Ja nyt tämä kääpä näyttää joka kerta niin kauhistuttavasti kädeltä. 

 Kuljin metsässä, jossa on valtavasti ikivanhoja kaatuneita puita, jotka kasvavat komeita kääpiä.

 Marraskuun valopilkkuja ovat aina kaadetut lepät. Tiesittekö muuten, että leppä on vanha sana, joka on tarkoittanut verta. Jostain vanhasta tekstistä luin: "miesten leppä juoksi..." Teksti kertoi jostain taistelusta.

Ja höh, ihan vastapäisen tontin portille on joku pystyttänyt tällaisen taideteoksen. Ihan tulevat intiaanien toteemit mieleen.

Olioita lähikuvassa

 Kesällä on tullut nähdyksi valtavasti kaikkia pikkuolioita. Ellei olisi digikameroita, ei tällaisen perhosen tuntosarvien mahtavuuttakaan näkisi.

Kesällä olen nimennyt isohkon heinäsirkankin ketoheinäsirkaksi. Pitäneekö paikkaansa. Ainakin komean oranssi.

 Joillain perhosilla vasta kauhea kärsä on.

 Jo alkukesästä näin ruovikossa jotain kummaa. Osoittautui, että ruo´ossa roikkui sudenkorennon tyhjä kotelo, mutta korento oli kuoriutumisen jälkeen jäänyt roikkumaan ja kuollut.

 Jostain syystä korennon eläminen oli päättynyt alkuunsa. Kuoriutuminen oli epäonnistunut.

Tästäkään olennosta ei tiedä, mihin porukkaan se kuuluu. Ihan kuin en olisi ennen nähnyt tällaistakaan.

Muistoja kesästä

Kevään ja kesän valokuvissa riittää perkaamista varmaan koko talveksi. Tarjontaa kesällä on niin paljon, että kaikkea ei ehdi edes katsoa saati julkaista. Tässä muutama kuva elokuulta. Yllä neitokorento, johon olen ihastunut sen vihreän värin vuoksi, vihreä kun on lempivärini.

Naaras tavan mukaan on ruskea, ei mieliväriäni.

Tällainen hämähäkkikin askaroi seittinsä kimpussa, mutta en saanut kunnollista kuvaa koko selästä.

Olen näköjään jolloinkin onnistunut kuvaamaan korentojen parittelunkin.

korento, neitokorento, hämähäkki

Marraskuisella pihalla

 Lumimarja on ainut valopilkku sateisen harmaalla pihamaalla.

 Närhet ovat monta päivää yrittäneet keksiä keinon, millä päästä käsiksi talipötkään, joka on laitettu laajan verkon sisään.

 Eivätkä ne ole keksineetkään. Pikkulinnut osaavat pujahtaa isommista verkon aukoista sisään, tikat asettuvat verkolle ja sen läpi nokkivat, vain närhi ei pysy jostain syystä verkolla.

 Kun olin ulkona kuvauskohteita etsimässä, oli sillaikaa toisella puolen taloa jokin lintu päässyt hengestään. Olisiko peräti pulu. Tai närhi. Yhtään ei kyllä ollut muun värisiä kuin näitä tummia sulkia.

 Pisaroita tippuu vähän joka oksalta. Kuvajaiset pisaran pinnalla ovat mukavasti aina nurin päin.

Linnuista puheen ollen: Nyt on pihaan tullut valtavasti myös viherpeippoja. Välillä jo luulin myös, että sinitiaiset ovat hävinneet maailmasta kokonaan, mutta nyt niitäkin on melko runsaasti, samoin talitiaisia. Lenkillä käydessäni näin pitkästä aikaa pyrstötiaisparven. Tulivat ihan lähelle tuijottamaan ja ihmettelemään.