Mennyt vuosi kuvina

Vuosi 2012 on kulumassa umpeen. Joka kuukausi on luonnossa ollut taas jotain erilaista nähtävää. Tässä pieni kuvakavalkadi menneen vuoden eri kuukausilta.

Vielä tammikuun ensimmäisinä päivinä oli melko lumetonta. Jäällä ei ollut lunta senkään vertaa mitä maassa, mutta jäätimantteja sen sijaan sitäkin enemmän.

Kun sitten lunta alkoi tulla, tuli sitä yhtä paljon kuin aina muinakin talvina. Sähkölangoilla oli hämmästyttävän paljon lunta, paikoin jopa kymmenen senttiä paksuja kerroksia pysyi ohuella langalla.

Vielä maaliskuukin on ihan luminen.

 

Huhtikuussa alkavat toiveet kesän tulosta lisääntyä.

Toukokuussa ei löytynyt enää mistään lunta kuvattavaksi.

Kesäkuun alkupäivinä on jo aika paljon väriä joka paikassa.

Heinäkuu oli monelle pettymys. Helteen sijaan sateita, sateita.

Elokuussa korjattiin satoa, tai sitten ei.

"Taivas niin sininen kuin se vain Suomessa olla voi", sanoi minulle kerran eräs saksalainenkin.

Lokakuussa oli kuulaitakin päiviä.

Mutta marraskuussa niin synkkää, synkkää, pisaroita, pisaroita.

Joulukuun Antti-myrsky sai aikaan valtavia jääpatsaita.

Sorsat aatonaattona

Jouluaaton aattona varhain aamulla auringonnousu satamassa. Pakkasta 22 astetta.

 Ranta on jäässä, mutta syväväylä on avoin ja kaksi sorsaparvea ui toisiaan vastaan jään reunamalla.

Kohdattuaan toisensa parvet liittyivät yhteen ja linnut räpiköivät, puhdistautuivat...

 ..keikkuivat ja pyllyilivät...

 ..sukeltelivat ja nauttivat vedestä. Onhan vedessä sentään huomattavasti lämpimämpää kuin ilmassa.

 

Jouluinen enkelisorsa.

Kauan kaivattu

Onneksi otin kameran mukaan päivälenkille. Yksi lintuparvi lennähti mäntyyn järven rannassa.

  Ihan kuin joltain olisi päässyt ilmapallo karkuun.

 Etäältä ja ilman silmälaseja ei oikein tiedä, "mikä tirpuunen tai varpuunen siellä on, mutta ei ainakaan varis".

Pitkä pyrstö vain erottui ensi alkuun ja sydän hypähti onnesta. Olisiko tämä nyt vihdoinkin pyrstötiainen!

 

Mies oli nimittäin jo pari viikkoa sitten nähnyt pyrstötiaisia, mutta en minä vaan!

 Ja asia varmistui, oli se pyrstötiainen.

 Niitä oli noin 7-10 yksilön parvi, jotka lensivät kahden männyn väliä.

 Ei mitään helppoja kuvattavia, sillä ne eivät pysyneet hetkeäkään paikallaan.

 Edestä päin niin tosi söpöjä.

Mukana ollut tytär väitti lintujen pitäneen koko ajan jonkinlaista sirkutusta. En minä vain mitään kuullut! Olen aikonut ostaa linnunlaululevyn, mutta kai se onkin turhaa, jos en kerran edes enää kuulekaan kaikkia linnunääniä.

Tyypillisin asento uudelle oksalle lennähtäessä: ylös alaisin oksalla roikkumassa.

Keltasirkkuja

Yksi runsaslukuinen talvilaji pihassamme tänä talvena näyttää olevan myös keltasirkku. Ne tulevat yleensä parvissa.

 Keltasirkun tyypillinen sivuprofiili: "tukka" hieman koholla takana.

 Nyt on ollut jo pari päivää yli parikymmentä astetta pakkasta, ja jopa talvilinnuilla alkaa olla tosi kylmä. Kaikki ovat kovin pörröisiä ja yrittävät lämmittää jalkojaan höyhenien alla.

 

Tämä kuva on kesältä. Kyllä on aneemisen näköinen talvisiin lintuihin nähden.

Mustia

 Niin kylmettyneen näköisiä mustarastaita näkyy pihassa höyhenet pörröllään. Ilmeisesti lämpimämpien talvien ansiosta eivät ole ainakaan kaikki koiraat viitsineet lähteä etelän lämpöön vaan värjöttelevät ja sinnittelevät Suomessa. Saa nähdä, kestävätkö talven pakkasia. Naaraita ei ole näkynyt, ovat jo hyvissä ajoin muuttaneet lämpimämpiin maihin.

En vain millään meinaa saada korppia linssin eteen. Tässä on kaksi eri lintua, jotka onnistuin kuvaamaan lähempää kuin koskaan ennen.

Lentämisen oppinut rampa

 Tämä on meidän lempivaris. Se on viime kesän poikuetta ja näyttää terveeltä.

 Mutta se on ollut syntymästään asti rampa. Se ei kesällä päässyt edes lentämään, mutta on oppinut jotenkin vaappumaan.

Ainakin niin paljon se lentää, että pääsee puuhun ja sähkölangalle, mutta se on aina roikottanut toista siipeään.

P.S. Yksijalkainen sinitiainenkin, josta jokin aika sitten kirjoitin, on vielä hengissä. Kyllä eläimetkin ovat sitkeitä.

Tiaisten ruokatapoja

 Sinitiaiset kuten myös talitiaiset käyvät nappaamassa lintulaudalta syömistä ja lentävät puunoksalle, laittavat ruoan varpaiden väliin ja hakkaavat saaliista sopivia suupaloja.

 

Ja kai eläinten väritys on kullakin tarkoin harkittua. Nyt vasta huomasin, että sinitiaisella on kuin silmälasit ja iso suu pään päällä. Syödessähän ei näe vihollista, joten kuvio pelottelee niskassa omia aikojaan tunkeilijoita.

Tämä hömötiainen on keksinyt laiskuuttaan oivan keinon. Kun kääntyy nurin päin pöntön reunalla, ei tarvitse lentää ruoan kanssa välillä puhun. Siitä se vain napsi jyviä viereltään, laittoi varpaiden väliin ja hakkasi sopiviksi suupaloiksi ja taas vierestä tai jalkojen välistä uusi makupala.

Ahmijatulkku

Joku on väittänyt, että eläimet eivät voi syödä itseään ylipainoisiksi. Mutta minusta väittämä ei pidä paikkaansa. Ainakin tämä punatulkku kökötti eilen koko päivän lintulaudan alla samassa paikassa maahan tippuneita siemeniä mahaansa ahtaen. Kokokin oli kaksinkertainen muihin punatulkkuihin nähden.

 Oli se niin ahtanut itsensä täyteen, että uuden siemenen noukkiminen ei meinannut onnistua. Aina maata nokkaistessaan kierähti lintu kuin potkupallo mahansa ympäri.

Ja taas jatkui siemenen pupellus. Kylmäkin sillä oli. Se ei kyennyt hämärän tultua enää lentämäänkään, istui vielä pimeässäkin keskellä pihaa itsensä pörhistäneenä. Aamulla ei enää lintua näkynyt, sen sijaan "normaaleja" punatulkkuja kylläkin.

Laiva kuin aave

Tänään keskipäivällä näytti tällaiselta. Ei ole Saimaa vielä jäätynyt kuin vähän rannasta, eikä kirkonkylämme keskustassa jäädy vesi kovan virtauksen takia koskaan.

Mitä kovempi pakkanen, sitä paksumpi vesihöyry nousee ilmaan.

 Ja sitten yhtäkkiä höyryn keskelle ilmestyi aavelaiva kuin varkain, ilman minkäänlaista ääntä se vain yhtäkkiä oli sumun keskellä, liukui hiipien eteen päin.

Viallisia

 Missähän sinitiainen on loukannut jalkansa. Muutaman päivän samainen lintu on käynyt pihassa ja roikottaa toista jalkaansa. Se on muuten oppinut tasapainoilemaan hyvin. Kun eka kerran näin sen, se istui lintulaudalla aina tasapainoillen ja vinossa. Tänään istui pitkään hyvin jämäkästi ja suorassa.

Mustarastaskin on saapunut pihaan lumen myötä. Ihmettelen, onko tämä sama yksilö löhönnyt pihassa koko päivän, sillä katsoi pihaan milloin vain, aina siellä kökötti musta möhkäle. 

Jos se on sama yksilö, se halkeaa varmaan ylensyönnistä. Tai sitten sen varpaita palelee tai se on muuten viallinen, sillä useissa kuvissa sillä on nokka ihan ammollaan, kuin se huutaisi tuskasta.