Kanoja puistossa

Alkukuusta käväisin Tampereella. En ollut entisessä opiskelukaupungissani käynyt yli kahteenkymmeneen vuoteen, joten kierreltävää ja katseltavaa oli paljon. Kaupunki on nykyisin puolestaan lapsenlapsen opiskelukaupunki, joten hänelle piti sitten näyttää kaikki minun entiset asuin- ja opiskelupaikat ja muut tärkeät kohteet. Yllä Nokia-areena, jota olin jo pitkään toivonut näkeväni, ja mahtavahan se olikin.

Mutta sitten varsinaiseen aiheeseen. Sorsapuistossa olikin jännästi kanatarha. Aika monta erirotuista kanaa käppäilivät omissa aitauksissaan. Kiva idea minusta. Kuvat tulivat mahdottoman huonoja kännykällä, sillä metriä lähemmäksi verkkoaitaa ei päässyt. Eikä ollut aikaa kovin mallailla kuvia, sillä muut hoputtivat jo jatkamaan matkaa.

Tällä näyttää olevan mahdottoman isot töppöset.

 

Mustiakin kanoja oli, ja muita, monia eri rotuja.

Kanatarha näytti olevan sillä paikalla, jossa vielä 70-luvun alussa oli eläintarha, sen muistan vielä. Tuo eläintarha lopetettiin kyllä jo ihan saman vuosikymmenen alussa, sillä eläimet joutuivat olemaan liian pienissä tiloissa.  

kana

Pari linnunpoikasta

Hiljattain kävin kaverin luona kylässä ja hänen talonsa takapihalla on korkea kallio. Kalalokki oli pesinyt kalliolla puitten varjossa ja saanut kolme poikasta. Kaikki ovat säilyneet vielä hengissä, tänään näin ne uudestaan.

 Minulla vain on nimittäin tunne, että ihmiset hävittävät lokinpoikasia tahallaan, ja ainakin keväisin munia. Kovin on kirkonkylän lokkimäärä vähäinen siihen nähden, mitä niitä keväisin alkaa suunnitella pesintää.

Toissa iltana laitoin perhoslakanankin, kun jo yhdentoista maissa alkaa tulla sen verran hämärää, että ihmisten ajoissa voi alkaa valottaa. Talon seiniä taskulampulla tutkaillessani huomasin ikkunan pielessä jonkin linnun poikasen. En oikein ymmärrä, minkä linnun poikanen se voisi olla. Minusta punarinnan poikanenkaan ei ole tämän näköinen.

Sulkasia

En ole koskaan oikein välittänyt etsiä nimiä sulkaperhosille, siis sulkasille. Niitäkin on vaikka kuinka monta eri lajia. Ehkä syy haluttomuuteeni on ollut se, että koska ne ovat niin ohuita, en ole oikein onnistunut saamaan niin selviä kuvia, että niistä olisi saanut selvää. Olen tietävinäni, että tämä on kärsämösulkanen. 

Ja tämä mielestäni leskenlehtisulkanen. 

Jännä, että eri kielissä jaotellaan ja nimetään perhoset eri lailla. Englannin kielessähän perhonen, siis butterfly on vain päiväperhonen, ja kaikki muut ovat moths. Kun taas suomen kielessä kaikki mahdollinen on perhosia. Moths-sanaa ei siis voi kääntää aina pelkästään sanalla koi, koska koiden lisäksi kaikki mittarit, yökköset, koisat jne kuuluvat moth-sanan alle. Ei ole kielenkääntäjänkään työ yksinkertaista.

Sulkasia parittelemassa.

Valkosulkanen

 

Nälkäiset

Perhosbaarikin oli minulta unohtunut. En ollut lisännyt nestettä, kun ei ollut näkynyt muita ruokailijoita kuin herukkaperhonen. Kuivalla vaahtomuovilla havaitsin yhtenä päivänä peräti häiveperhosen. Sitä kuvailin kauan, että saisin kuvatuksi nimenomaan sinisenä siivet, mutta aina kun siivet olivat siniset, perhonen oli asennossa, jossa en saanut sitä kuvatuksi hyvin. Lintukin on haukannut sen toisesta siivestä palan.

Metsäpolulla olen toivonut saavani eteeni haapaperhosen, mutta oikein sekin nyt tuntuu välttelevän minua. Mutta oli valtavasti ratamoverkkoperhosia kosteahkossa kohdassa suoloja ja nestettä imemässä. Enimmillään oli pitkälti toistakymmentä yksilöä. Kivojahan nämäkin ovat, ei sen puoleen.
 

ratamoverkkoperhonen, häiveperhonen

Kanadanhanhia

Melontaretkellä kanadanhanhia lepäilemässä. Nuoria ja vanhoja.
 

Ja vaikka emme kovin lähelle menneetkään, alkoivat ne hiissata itseään heti muualle. Niitä oli yhteensä lähemmäs parikymmentä yksilöä.

kanadanhanhi

Uutta sukupolvea

Mikkeliin oli asiaa viime viikolla, ja samalla reissulla oli pakko vilkaista lampi, jossa keväällä oli paljon eri lintulajeja. Poikasiahan minä halusin nähdä. Ja olihan siellä niitä vaikka kuinka paljon. Naurulokin poikaset ovat jo aika isoja, ne saavat jo kierrellä lammella itsenäisesti. Mutta aina välillä näköjään pitää mennä kerjäämään emoilta ruokaa.

Mutta turhaan kerjäävät. Emot eivät ole näkevinäänkään. Itsenäisiksi on opittava.

Monilla oli vielä vauvamaista karvaa ja untuvaa korvantauksissa.

Haapanoitakin oli paljon, niillä alkaa keväinen kaunis kosiopuku olla muisto vain. Tämä kerran karjahti kivellä seisojalle.

Ja niin se sai hyvän paikan kiveltä.

Tällä haapanaemolla on vain kolme poikasta, jollain oli useampiakin. Kiva oli vertailla, miten eri-ikäisiä poikaset kullakin oli.

Nokikanat ovat kiukkuisia lintuja. Ne eivät tahdo sietää ketään muita lähettyvillä.

Tällä nokikanalla oli yksi poikanen. Se onkin ihan harmaa, eikä poikasella ole enää punaista päätä. Näitäkin poikasia kuljeskeli jo ihan itsenäisesti.

Olihan siellä muitakin lajeja, mutta sitten tuli jo kiire toimittamaan kaupungille sitä varsinaista asiaa. Kotona katsoin kuvia koneelta ja voi itku, hyvin kaukana oli silkkiuikkukin, jolla oli kaksi tai kolme raitapäistä poikasta, lammella en poikasia erottanut. No ehkä hyvä niin, jos olisin ne havainnut, en olisi ehkä kerennyt varsinaista kaupunkiasiaa toimittaakaan.

Kaupunkiin tuli uutta asiaa pari päivää sitten, mutta voi itku, ei puhettakaan kuvaamaan menosta, sillä satoi kaatamalla. Saankohan minä koskaan nähdä lähempää silkkiuikun poikasia, Tämäkin oli elämäni eka kerta.

Tässä vielä se silkkiuikku. Laitoin kuvan kumminkin, jos vaikka en koskaan enää saa nähdä silkkiuikun vauvamaisia poikasia. Silkkiuikkua kun en omalla paikkakunnalla ole koskaan tavannut.

Nämä ovat tukkakoskelon poikasia omalta paikkakunnalta, ihan eri reissulta. Seitsemän niitä oli, mutta kaksi oli hitaita, eivät kerenneet kuvaan. Ihmettelin, missä emo on, kun nämä yksikseen uivat.

Jonkin matkan päässä emo istuskeli kalliolla. Varmaan tarkasti piti vahtia, mutta antoi jo lasten opetella yksin kulkemaan. Oli se minusta kyllä aika kaukana poikasista siltikin.

tukkakoskelo, silkkiuikku, naurulokki, nokikana, haapana