Harvinainen baariasiakas

Tämän kesän ensimmäinen asiakas "perhosbaarissa". Ja millainen vieras! Häiveperhonen!

Sen verran vain juuri ja juuri levitti siipiään, että sai tunnistetuksi. Ajatella, muutama päivä sitten näin pikkuhäiveperhosen, ja nyt tämän. Pitänee vielä tiirailla baariin päin, jos vaikka sattuisi siniseen vivahtavaa väriäkin häivähtämään sen siivissä. Ei sitä näköjään kaikkea näytetä yhdellä kertaa. Tai jos tämä on naaras, ei sillä sinistä väriä edes olekaan.

Pitkään se imeskeli "baarin" siirappista nestettä. Ei tarvinnut onneksi levittää pissaa tienvarteen häiveperhosen houkuttimeksi, kuten eräässä perhoskirjassa neuvottiin.

Päiväperhoset-kirjan mukaan laji on vakiintunut uudeksi lajiksi Etelä-Suomeen 1990-luvun alkupuolelta lähtien.

häiveperhonen

Hyppäävät kanat

 Kesäkuussa kävimme paikallisella museotilalla, jossa on kanoja ja lampaitakin. Kanat tepastelevat pihamaalla onnellisen vapaina aivan kuten ennen muistan lapsuudestanikin.

Nämä kanat olivat keksineet mennä viinimarjapensaiden alle ja yrittivät saada suuhunsa raakoja marjoja.

 Aina välillä katseen tarkennus marjoihin ja sitten kunnon hyppy saaliiseen.

 Toisella puolen pensasta toinen kana yritti samaa.

Ja huiskis! valtava hyppy taas marjoihin.

 

 Lampaitakin siellä tilalla oli, muistaakseni viisi.

Entinen kaatis

 Olen usein katsellut tämän kukkulan rinnettä. Alhaalta se näyttää rehevältä kasvustolta ja kerää varmasti rutkasti perhosia. Kukkula on itse asiassa vanha kaatopaikka, joka on suljettu jo monta vuotta sitten ja maisemoitu.
Oikein tein nyt paikalle retken, mutta ei ollut perhosia juurikaan, mutta sitäkin runsaammin erilaisia kasveja. Uskomaton lajirunsaus.

Lajirunsaus oli yllätys minulle, sillä muistan vielä ne ajat, jolloin alue oli kaamean näköinen kaatopaikka. Paikka sijaitsee parin-kolmen kilometrin päässä kirkolta. Asuimme aikoinaan keskellä kirkonkylää, ja katselimme aamuisin, miten varikset ja harakat isoina parvina lensivät "töihin" kaatopaikalle. Säännöllisesti iltapäivisin neljän maissa niiden työpäivä kaatopaikalla päättyi, ja ne lensivät kirkonkylän yli järven toiselle puolelle niemeen yöksi. Niemi oli siihen aikaan vielä asuttamaton.

 Pääkasvina rinteessä näyttää olevan pujo. Jokin ohdake on myös hyvässä kasvussa, samoin nokkonen. Hämmästyin, että siellä on myös elämänlankaa eli peltokiertoa ja melkein mitä tahansa niityiltä löytyvää kasvia, vaikkapa hevonhierakkaa, pietaryrttiä ja ukontulikukkaa.

Tässä peurankello. Löytyi myös harakankelloa ja kissankelloa.

Ja tietysti on balsamiakin, jopa täällä.

Yllätyksekseni siellä kasvaa valtavia kasvustoja puna-apilaa. Sitä on varmaan kylvetty. Kunpa olisi lammas, se tykkäisi kovasti apilasta.

Ei uskoisi vanhaksi kaatopaikaksi. Paikka on nykyisin mitä viehättävin retkikohde. Ihan tuli tunne kuin ulkomailla retkeilisi paikallisiin kasveihin tutustuen.

Kilpajuoksua perhosen kanssa

Uskokaa tai älkää, mutta edessämme metsäpolulla lenteli välillä hiekan suoloja maistellen pikkuhäiveperhonen.

 Kun heti huomasimme, että kuvakokoelmastamme puuttuu vielä tämä, alkoi kilpajuoksu lentelijän kanssa.

Niin oli "ilkimys", että ei kertaakaan avannut meille siipiään oikein kunnolla. Tai jos niitä availi, olimme silloin siitä kovin kaukana tai väärässä kulmassa kuvanottoon.

Koiraalla on siivissä sinistä, naaraalla ei. Sinisen näkyminen riippuu valon taittumisesta. Se ei näy koiraallakaan kaikenlaisessa valossa. Tämäkin kirjojen mukaan perhonen, joka esiintyy Suomessa vain kaakossa ja ihan etelässä.

Tämännäköinen se on edestä.

pikkuhäiveperhonen

Tukkakoskelon suurperhe

Ensin näin nämä pallerot.

 Sitten emokin ilmaantui mukaan.  Tukkakoskelo.

 Ja poikasia siunaantui aina vain lisää ja lisää. Kun poikaset sukeltelevat koko ajan ja pyrähtelevät ja tähystävät, oli vaikea edes laskea, montako niitä on. Pitkään luulin, että niitä on 12.

 Mutta kun katson tätä kuvaa, on siinä poikasia 13. Mutta ei ole miltenkään varmaa, että siinä ovat kaikki. Sukelluksissa voi olla vieläkin joku. Kuin ihmeen kaupalla kaikki pysyvät kuitenkin koossa.

Sukeltelu oli poikasten mielipuuhaa.

Tässä joku on juuri nousemassa veden alta ympärillään vielä kokonainen vesikupu.

 On siinä emolla vahtimista.

 Tosi vilkkaita lapsia.

Välillä emo oikoo jäykistyneitä jäseniään.

 Kovin on äitikkä kuitenkin tyynen oloinen, vaikka tuollainen pentulauma huollettavana.

tukkakoskelo

Perhonen lentäköön

  On minulla pihlajaperhosesta jo useitakin kuvia, mutta tästä otoksesta olen aika iloinen. Lentävä perhonen ei ole minulle mitenkään helppo kuvattava.

Haapaperhosta väitetään harvinaiseksi.  Esiintymisen painopiste on kuitenkin täällä kaakossa, ja niinpä se vain osui eteeni metsätiellä.

Ja sitten kokeilin, onnistunko yhtään vangitsemaan kuvaan yhtaikaa kahta hopeatäpläperhosta, jotka eivät asettuneet paikoilleen, vaan kisailivat keskenään pitkän tovin.

Ei siinä nyt sitten kumminkaan tämän kummempaan asiaan päästy. Kumpikin lensi lopulta omalle taholleen.

 

pihlajaperhonen, haapaperhonen, hopeatäplä

Kolme haukkaa kerralla

 Kävelylenkillä suon reunaan tultuamme minä näin ensimmäiseksi tämän haukan liitelemässä.

Sitten tämä toinen ajoi takaa kolmatta eli risunkantajaa.

 Ne lensivät peräkkäin pari kertaa edes takaisin suon yli. Ei selvinnyt, kantoiko lintu tahallaan risua kynsissään vai oliko risu jäänyt sen kynsiin vain muuten kiinni. Itse asiassa luulimme tätä ensi näkemältä kurjeksi, joka roikottaa jalkojaan ja on juuri laskeutumassa maahan.

Seuraavaksi luulimme näitä hiirihaukoiksi, mutta voisikohan ne ollakin sääksiä. Harmillisesti taas turhan kaukana ja epäselviä kuvia tarkasti tunnistettaviksi.
Emmekä ole näköjään vieläkään oppineet, että aina avonaiselle alueelle metsästä tultaessa on hiivittävä hiljaa, jos vaikka olisi jotain ihmeellistä näköpiirissä niin kuin nyt nämäkin.

Kävi köpelösti

 Variksenpoikanen yritti mennä juomaan, mutta luiskahti veteen. "Miten tässä näin pääsi käymään?"

 Ensin aikansa ihmeteltyään se lopulta kekkasi, että tässähän on mukava räpiköidä. Jonkin aikaa kylvettyään se yritti nousta altaan reunalle takaisin.

Mutta voi hitsin hitsi. Tässä sitä taas ollaan!
Kuvat jo noin kolmen viikon takaisia.

varis

Rosvonaamari silmillä

 Ensin minä huomasin tämän näkyvälle paikalle hypähtelijän. Se hyppeli taimikossa aina pikkukuusien korkeimmalle kohdalle. Tuntemattomaksi kuitenkin jäi. On minulla jokin lajiveikkaus, mutta en uskalla julkistaa luulojani.

Kun tuo tuntematon lensi lopulta korkeaan puuhun, huomasin, että siellä ylhäällä kökötti toinenkin lintu ihan hiljaa. En olisi nähnyt, ellei tuo ensimmäinen olisi johdattanut minua sinne. Tästä minä tykkään, kun ei tarvitse arvuutella, vaan tämän tunnistaa heti: pikkulepinkäinen, rosvonaamari päässä. Linnut näyttävät tulevan samoille seuduille vuosittain. Viime kesänäkin näin pikkulepinkäisen samalla alueella, en vain enää muistanut.

Kun kuvasin pikkulepinkäistä, on tuo toinenkin sattumalta tullut kuvaan lennossa. Mutta jos olisin tällaista kuvaa oikein yrittänyt, ei olisi onnistunut.

pikkulepinkäinen

Ruskeita päiväperhosia

 Eilisen tuominopsasiipipostauksen myötä kyseltiin muista ruskeista perhosista. Ruskeat perhoset jäävät helposti huomaamatta, ne eivät kiinnitä huomiota kuten värikkäät. Yllä tesmaperhonen, joka on kirjojen mukaan erittäin tavallinen. Satuin saamaan juuri tänään tämän otoksen. Tuo toiminta takaa, että ensi vuonnakin on tesmaperhosia! Jännä juttu, että perhoset parittelun lomassa saattavat lentää kiinni toisissaan uuteen paikkaan ja jatkaa hommiaan keskeytymättä, niin kuin nämäkin.

 Tummapapurikko. Niitä on lennellyt koko alkukesän, minusta runsaammin kuin viime kesänä.

Runsaiden sateiden takia osa papurikoista on jo aika repaleisia. Olisikohan tämä metsäpapurikko.

Jotkut sinisiipilajitkin ovat ruskeita. Näitä ei sinisiiviksi äkkiä arvaisikaan.  Senkin lennot näemmä kohta lennelty.

Eilisen uuden lajibongauksen eli tuominopsasiiven innoittamana kaivoin esiin pari vuotta sitten kirjoittamani ruostenopsasiipipostauksen. Siellä näytti olevan tesmaperhosenkin kuva.