Onnistui huitaisten

Aina kannattaa laukaista kamera, vaikka tuntuisi, että aina siellä oksalla on vain räksiä. Vaikka linnun olemus tuntui räkättirastaalta, ei tämä ollut sellainen, vaan laulurastas. Ihan vain huitaisten kuvattu!

laulurastas

Metsäviklon hätäännys

 Seinäjoen liepeillä retkeilimme tänään eräälle laavulle, ja yhtäkkiä metsäviklo lenteli edessämme hätäisesti edes takaisin ja yritti hätistää meitä pois.

 Sitten huomasimme polulla kaksi poikasta, ei ihme että emo oli hätääntynyt. Löydätkö ylemmästä kuvasta poikasen? Kyllä oli tosi vaikea kuvata, kun sitä ei meinannut erottaa.

Ja oikein kun tarkkaan katsoo, pitäisi äskeisestä kuvastakin löytyä tällainen kirjava pallero. Ei oikein tiedä, missä loppuu poikanen ja mistä alkaa maasto.

Metsäviklo

Kaupungissa kasvavat

Kaveri Hämeenlinnasta lähetti tällaisia hellyttäviä lokkikuvia. Näistä poikasista tulee oikeita citylokkeja, sillä ne kasvatetaan keskellä kaupunkia.

Lisää tienvarsikasveja

Matka poikki Suomen ihan idästä aivan länteen on mielenkiintoinen myös tienvarsikasvien kannalta. Tienvarret näyttävät eri paikkakunnilla ja eri puolilla Suomea ja eri kuukausina erilaisilta. Yksi yhteinen kasvi on takuuvarmasti  joka paikassa valtalajina näin kesäkuussa voikukkasesongin jälkeen: pitsimäistä koiranputkikujaa saa ajaa halki koko maan.

Kun sitten lähdetään Mikkelistä kohti länttä, alkaa tulla yhä enemmän niittyleinikkiä. Välillä vuorotellen koiranputken kanssa, välillä yksistään. Keski-Suomesta Etelä-Pohjanmaalle siirryttäessä silmä lepää komeissa koiranputki- tai niittyleinikkipelloissa.

 Valitettavasti jossain keskellä Suomea ei väliin muuta näekään kuin lupiineja: punaista, roosaa, sinistä, valkoista....

Puna-ailakki on minusta yleistymään päin. Väliin sitä näkee auton ikkunasta ihan valtavina vaaleanpunaisina mattoina.

 Ja sitten vilahtaa niittyleinikin lisäksi muutakin keltaista siellä täällä. Isoja ryppäitä niittynätkelmää.

Ja niin on tie Seinäjoelle laitettu kulkemaan kaikenmaailman soisia korpiteitä pitkin, että tienvarret ovat yhtäkkiä täynnä pelkkää niittyvillaa, kuin lunta olisi satanut.

Suuri osa pientareista on pelkkää heinää. Mutta ei kannata sitäkään halveksia. Kun autosta poistuu ja lähemmin tarkastelee, voi heinä ollakin vaikkapa niittyhelmikkää. 

Kurja kohtalo

On ollut tälläkin kohtalo. Tällainen näky odotti sadevesisaavissa. Lintu on varmaan käynyt juomassa vettä eikä ole päässyt enää ylös vedestä.

Tiiran putsailut

 Tiira järjestelee siipisulkiaan ja putsailee itseään.

Värejä ja muotoja

 Maisemat voivat olla tällaisiakin Saimaalla.

 Erilaisia värejä.

 Ja toisenlaisia värejä.

 Korennotkin näyttävät kauniilta, kun ei katso liian läheltä niiden naamaa. En tiedä, milloin jaksaisi perehtyä niiden eri lajien tunnistamiseen. Siinä riittäisi haastetta.

 Juuri kun olimme jo kanootissa ja poistumassa erään saaren rannasta, säksätti jokin lintu alaoksilla. Aloimme kaivella kameraa kuvataksemme, mutta sitten luikerteli ihan veden tuntumassa heinikon seassa isokokoinen pitkä käärme. 

Mutta kun se tuli lähemmäksi ja esiin ruokojen seasta veteen, se olikin sorsapoikue. Ihan sekunnin murto-osan se tuntui käärmeeltä ja jo ehti selkäpiissä kulkea epäuskoinen väristys.
varmaan raukat olivat joutuneet olemaan piilossa pitkään meidän saarella ollessamme.

Eilinen saalis

 Järveltä ei yleensä tarvitse tulla tyhjin toimin. Melontaretkellä näkee jos jonkinlaista tapahtumaa. Joutsenpariskunta lähti kulkemaan pois pesältä, houkutellen meitä pois pesän lähettyviltä. Emme menneet lähellekään pesää, jottei pesintä häiriinny.

 Tästä minä tykkään. Kalalokki tuli lähelle ja laskeutui tyynelle järven pinnalle ihmettelemään.

Valtavat määrät neitokorentoja lenteli lumpeenlehdillä. Niillä näytti olevan oikein orgiat meneillään, niitä oli kiinni toisissaan, joskus jopa kolmekin päällekkäin ja sikin sokin lumpeenlehdet täynnä. Mutta  ei onnistu kuvaaminen hyvin liikkuvasta kanootista.

Rannalla lenteli joitain hopeatäpläperhosia. Yksi oli kadottanut toisesta siivestä puolet, ja se yritti hypähdellä vaivalloisesti hietikossa.

 Sorsakin on saanut poikasia. Ainakin kaksitoista viirunaamaista ja kellertävän-oranssinhohtoista poikasta yritti pysytellä tiiviisti emon perässä. Kuin juna tämä kolonna kulki valtavaa vauhtia ruovikon turvaan. En lakkaa ihmettelemästä, miten vesilintujen poikaset pysyvät melkein kiinni toisissaan. Mutta kai se on pakko, muuten ne häviäisivät aallokkoon.

 Tiirat tekivät hyökkäyksiä pinnan lähellä uivia kaloja kohti. Ja yksi saikin kalan, minkä jälkeen ei tiiroja enää näkynyt, vaikka oikein kamera ojossa aloin odottaa niitä.

 Näitä vaaksiaisia ne kalat pyydystivät, mikä puolestaan houkutteli tiirat kalojen perään.

Jokin korento, oikein rumilus.

Karvaisia palloja

"Nyt ylös siitä, vihollisia lähestyy. Äkkiä piiloon!"

 "Vauhtia, vauhtia, heti heinikkoon!"

 "Eikö sana kuulu, mitä siinä kuhnitaan! Melojat ovat jo ihan lähellä!"

 "Nyt ihan hiljaa siellä, eikä sitten nosteta päätä!"
Poikaset menivät emon kehotuksesta heinien sisään piiloon ihan mataliksi. Ne näkyvät heinikosta ihan kuvan vasemmassa reunassa.

 "Minä ihan pikkuisen vain kurkin".

Talvi on siis väistynyt, ja pääsimme eka kertaa järvelle melomaan. Hämmästyin, että lokilla on luodolla jo poikaset, pilkullisia karvapalloja.

Pulun sukulainen

Näin Pohjanmaan-reissullani tällaisenkin linnun. Lintu huhuili hautausmaalla huu- huu-hu-huu, tai jotenkin sinne päin. Kyseessä on sepelkyyhky. Sillä on valkoinen sepel kaulalla, mutta juuri oksa peittää sen näkyvistä.
Sepelkyyhkyn ääni kuuluu usein kotipihaankin, kun se metsässä huhuilee, mutta en ole ennen onnistunut lintua näkemään.