Ei tilaa kaikille

Viherpeppoja tuntuu olevan nyt rutkasti. Yritin eilen laskea niitä ja yli kahdenkymmenen pääsin, mutta kaikki eivät olleet näkyvissä. Yritin keskittyä tällä kertaa lentävien lintujen kuvaamiseen.

Kun lintuja on paljon, syntyy kovaa kähinää ruokintapaikalla. Viherpeippo on sen verran iso lintu, että tiaiset jäävät alakynteen.

Aurinko ei ole paras ystävä kuvatessa. Murphyn lain mukaan muilta osin paras otos on aina varjossa.

Heti kun viherpeipot lähtevät, saapuvat tiaiset.

Uudenlainen pihavieras

Olin juuri ajatelut, että pitäisi alkaa kaivella keväällä ja kesällä otettuja kuvia, joita en ole ehtinyt vielä julkaista. Ajattelin nimenomaan tikliä, jonka kuvasin keväällä Pohjanmaalla.

 Kuinka ollakaan, kuin ajatukseni tietäen ilmestyi tänään pihaan tikli. Sitäkään en ole ennen meidän pihassa nähnyt.

Mutta sitten saapui iso möhkäle pulu ja pelotti tiklin pois. Ellei autot, niin sitten närhi tai pulu pelottelevat pikkulintuja. Mutta oletan, että kun tikli nyt tänne on löytänyt, ei se hevin lähde pois, jos vain ruokaa riittää talven yli.

Joskus nähtyä

 Viikonloppu kului kirjoituskurssilla. Saimme eilen tehtäväksi kirjoittaa täksi päiväksi novellin. Minulta ei novellin kirjoitus sujunut, mutta kirjoitin tarinan linnuista. Laitan sen tähänkin, mutta kuvien kera.

 Edelliskeväänä olin löytänyt lummelammen. Jo huhtikuussa sinne tuli valtava naurulokkiparvi ja lumien ja jäiden sulettua naurulokit olivat asettuneet lammen ympärille hyville pesimäpaikoille, härkälinnut mylvivät kuin tapettava sika, nyökyttelivät sen jälkeen vastakkain ja välillä karjahtelivat kurkku suorana. Sen jälkeen ne varasivat itselleen lammen keskeltä mättään, jolle rakensivat pesän ja pariteltuaan, ja naaraan munittua asettuivat asumaan paraatipaikalle. 

 Naurulokki ja telkkä olivat keksineet hauskan leikin. Ne uivat rinnakkain, sitten telkkä sukelsi äkkiä ja lokki pyörähteli sinne tänne sukelluskohdan ympärillä ja yritti arvata, mistä kohtaa telkkä pulpahtaa pinnalle. Aina kun telkkä nousi pinnan alta, lokki rääkäisi riemuissaan ja nyökytteli päätään. Ja leikki jatkui.

 Myös taveilla oli soidinmenot mielessä. Kolme pallopäistä koirasta kisaili yhden naaraan kanssa. Naaras ei ollut kiinnittävinään huomiota kehenkään, kun kolmikko ui piiriä sen ympärillä. Välillä koiraat kohottivat ruumistaan vedestä ja painoivat nokan rintaa vasten näyttääkseen naaraalle komeaa punaruskeaa, vihreäraidallista päätään. Raidat välkehtivät auringossa kuin smaragdit. Jonkin ajan kuluttua naaras lähti uimaan kosijoidensa kanssa lammen toiselle reunalle. Jospa se hyväksyy jonkun niistä jollain toisella kerralla.

Useina kertoina naurulokkien suojassa lepäilivät myös muualle matkalla olleet haapanat ja jopa Lapin linnut uivelot. 

 Niinpä taas seuraavana vuonna odotin näkeväni lintujen kosintamenoja. Enkä pettynytkään. Jo huhtikuussa naurulokit olivat saapuneet suurin joukoin. Lampi oli vielä jäässä, mutta hileinen. Kun lintu kovasta vauhdista laskeutui jäälle, uursivat sen räpylät jäähän pitkän uran ja jäähileet roiskuivat sivulle kuin lumiauran edestä. 

 Monilla linnuilla oli jo pari katsottuna valmiiksi. Sellaiset kyhjöttivät vierekkäin, työnsivät itseään toisiinsa kiinni tunteakseen hellän läheisyyden. Monet olivat varanneet jo pesimäpaikan lammen reunoilta mättäiden lomasta. Välillä ne äityivät kumarassa vuorotellen nyökyttelemään. Parittomia rääkyi siellä täällä, joku huusi peräti suoraa huutoa. Yleinen kirkuna vihloi korvia kuin oopperalaulajattaren korkeimmat sopraanot. 

 Joku toinen tuli nykäisemään parinsa löytänyttä tai haukkasi kylmästi kyljestä tai takapuolesta. Siitä syntyi tietysti tappelu, jota selvitettiin maassa ja ilmassa. Reidet saivat usein koviakin iskuja nokasta, mutta tunkeilija sai silti kyytiä muualle.

 Kävin monena aamuna katsomassa, mitä kolonialle kuuluu. Kun jäät olivat sulaneet, oli suurin osa löytänyt itselleen parin ja muninutkin, kirkuna oli rauhoittunut. Pariskunnat istuivat tyytyväisinä pesillään. Vain joku yksinäinen lokki kirkaisi silloin tällöin, kun pesällä istuvan puoliso nokkaisi liian lähelle tullutta. Härkälinnutkin kantelivat vuorotellen korsia pesään keskelle lampea ja punaruskeat kaulat välkehtivät, kun ne innostuivat kiihkeästi mylvimään.

Eräänä päivänä menin taas rantaan. Mitä näinkään! Lammelle oli tullut joku mies veneellä ja veneessä oli katiska. Mies oli soutanut veneensä ensimmäisten lokinpesien viereen ja kurkotteli pesiin. Lokit lentelivät suurena parvena lammen yllä ja kirkuivat hätääntyneinä. En ilennyt jäädä  kameran kanssa kyttäilemään, vaan lähdin pois ja päätin tulla seuraavana aamuna uudelleen saadakseni rauhassa kuvata lintuja.

Niin teinkin. Autosta poistuttuani läksin kävelemään lammelle. Ei kuulunutkaan lokkien kirkunaa. Kiirehdin askeleitani ja mitä näinkään. En oikeastaan mitään, vain tyhjän lammen. 

Yksi ainoa lokki kökötti pesällään hautomassa mättäällä keskellä lampea. Härkälintu samoin, toinen uiskenteli vierellä sukien sulkiaan. Mutta kaikki oli aivan hiljaista. Ei kuulunut edes tuulen huminaa. Ei värettäkään lammen pinnalla. Koivujen rungot heijastuivat lampeen luoden vaikutelman, että lokki ja härkälinnut istuvat puun rungolla.

Kun muutaman päivän kuluttua palasin lammelle, oli naurulokki saanut kaksi ruskeaa pörröistä poikasta. Varis lenteli uhkaavasti pesän yläpuolella, ja emo jätti poikaset hätistäen variksen tiehensä. Ainakin tällä kertaa emo jaksoi taistella itseään isompaa varista vastaan.

Sinä keväänä tuli kevätmyrsky. Tuuli nostatti korkeita aaltoja ja sade kasvatti veden pintaa. Keskellä lampea olevat pesät olivat tipotiessään, samoin lokkiäiti poikasineen. Vain härkälintupariskunta oli jäljellä pesänsä menettäneenä. Ne yrittivät myöhemmin uusintapesintää, mutta epäonnistuivat siinäkin.

Myöhästyin

Kävin sukulaisvierailujen ohella Seinäjoen käsityömessuilla ja samalla meinasin tappaa kolmannenkin kärpäsen samalla iskulla eli ajoimme Söderfjärdenille, missä syksyisin ruokailee lähes 10 000 kurkea. Mutta voi, ilmeisesti 2-3 viikkoa myöhästyin niistä geimeistä. En nähnyt kuin yhteensä kahdeksan kurkea. Kaikki olivat jo menneet. Joutsenia oli joitakin, mutta joutsenethan nyt muutenkin muuttavat myöhemmin.

Siemenet kelpaavat

Olimme juuri suunnitelleet, että pitäisi katkoa kuihtuneita kukanvarsia, kunnes huomasimme, että niissähän viihtyi kaiken päivää lintuparvia. Auringonhatut, joiden mettä perhoset kesällä niin hanakkaasti imeskelivät, ovat nyt pudottaneet terälehtensä ja kukkapohja on kypsymässä siemeniksi. Katsoin, että monista kukista oli jo koko entinen kukkapohja syöty tyhjäksi. Taitavat saada jäädä talventörröttäjiksi.

 Myös ruiskaunokin siemenet tuntuvat kelpaavan ainakin pikkuvarpusille, samoin ampiaisyrtissä on jotain niitä kiehtovaa.

Ruiskaunokkia on puutarhassa kasvanut rutkasti, sillä vuosi sitten keräsin puoli muovipussillista siemeniä ja kylvin niistä puolet keväällä maahan. Kiva kun ei tarvitse säästellä siemeniä. Samoin kehäkukan siemeniä oli säkillinen, sitäkin sai hölvätä peltoon oikein kunnolla. Vahinko, että kehäkukka ei näytä kiinnostavan perhosia eikä kai oikein lintujakaan.

Lempilinnuksi tullut

Minusta tuntuu, että töyhtötiainen on lempilintuni. Se on jotenkin niin suloisen ja hellyttävän oloinen.

Tänään niitä tuntui olevan lenkkipolun varrella useampia. Ne pyrähtivät lentoon lähestyessäni, mutta yksi jäi hyppelehtimään ja jotain syötävää etsimään kanervikkoon. Mutta hermot meinaa mennä kuvailun kanssa. Vaikka lintu oli suhteellisen pitkään näkyvillä, se hyppelehti koko ajan heinikkoon ja kanervien sekaan. Jos se oli vähänkin pidempään kokonaan näkyvissä, yleensä naama oli pois päin. Mitenkähän kauan ihmisellä kestää hermot näin vaikeaa harrastusta.

töyhtötiainen

Vielä on ennen näkemättömiäkin

Vielä on näköjään olemassa lintuja, joita en ole ennen nähnyt. Tällä kertaa se oli pähkinänakkeli. Jo eilen se tuli kuulemma lintulaudalle ja tänään näin itsekin.

 

 Mutta miten voi olla tosi haasteellista kuvaaminen.  Mutta tässä se nyt kuitenkin on. Yksi elis lisää!

Pähkinöiden perään oli muutenkin tungosta. Viherpeippoja on nyt tosi paljon viime kesän hyvän pesintäonnen ansiosta, mutta tappelu on kova. Ei siihen meinannut olla pähkinänakkelilla mitään tilaa.

pähkinänakkeli

Pitkästä aikaa

 Kerran aiemmin olen nähnyt ruostenopsasiiven. Eilen sellainen ilmestys osui eteeni "yllättäen ja pyytämättä".

 Taitaa olla naaraspuolinen, kun sillä on keltaiset täplät siiven yläpinnalla.

Muita päiväperhosia ei sitten näkynytkään. Ai niin, tietysti sitruuna- ja lanttuperhosia, mutta ovat niin tavallisia, ettei niitä lasketa. Kaikenlaisia kärpäsiä ja muita mötiäisiä oli kyllä.

ruostenopsasiipi

Kuikan touhuja

 Kuikka roiskii vettä nokallaan. Suutuksissaan vaiko riemuissaan?

Petteri Punakuonon tilalle voisi ottaa välillä Kuikan valaisemaan tietä.

Uutta kokeiltavaa

Leppälinnun poikanen ihmettelee, mitähän oikein tekisi.

 Pian se löytää heinien seasta höyhenen ja pyörittelee ja vanuttelee sitä aikansa moneen suuntaan.

Pyh, ei ollut kivaa, eikä ainakaan syötäväksi sopivaa!