Retki suolle tuotti tulosta. Sain pitkästä aikaa uuden perhoslajin: saraikkoniittyperhonen. Niitä lenteli runsaastikin, mutta eivätpä juuri pysähdelleet. Perhoskirjoja selatessa olen tämänkin kohdalla aina luullut, että haaveeksi vain jää sen näkeminen.
Suokeltaperhonen oli laji, jota osasin jo odottaa, enkä pettynyt.
Niitäkin lenteli ihan kiitettävästi.
Katselin suolla valkoisia kukkia ja toivoin, että perhoset asettuisivat niille, että saisin hienon kuvan.
Mutta ei sellaista olisikaan kannattanut toivoa. Yksi suokeltaperhonen erehtyi ja jäi kiinni. Kukat olivatkin kihokin kukkia. En ole tiennytkään, että kihokkikin kukkii.
Kun perhonen kerran oli jo joka tapauksessa mennyttä, käänsin sen oikein päin, että kerrankin näkisin sisäpuoleltakin. Mutta ei se paljoa riemastuttanut. Perhonen oli alun perinkin jo elämänsä loppusuoralla ja jonkin verran kulahtanut, ja kihokin kynsissä räpiköidessä vioitti siipiään vielä lisää.
2 kommenttia:
Se on elämää ja luontoa. Välillä ihanaa ja toisinaan niin surullista.
Onnittelut uudesta perhosesta!
Lähetä kommentti