Oi ihmeellistä

Kun viikolla hehkutin isopäiväkiitäjän näkemistä ja kuvaamista, eivät ihmeet vielä siihen loppuneet.

Sinä iltana laitoin vielä perhoslakanan ja tavallisten kokoisten yökkösten ja mittareiden keskelle yhtäkkiä pöllähti jokin mahdottoman iso pörisijä. eikä millään meinannut pysähtyä, räpisteli vain. Kuvasin sen kuin kerkesin, että tunnistaisin edes, mutta vain naama tuli näkyviin, siiven iskut liian nopeita kameralle.

Vain tällaisen kuvan sain tunnistukseksi, että sehän on matarakiitäjä!

Ja tulihan se illan mittaan sitten oikein olemaankin, mutta meinasin hepulin saada, kun luulin sen menettäneeni.

Eikä ihmeiden aika ollutkaan vielä ohi. Jonkin ajan kuluttua tuli myös horsmakiitäjä, jollaista en liioin ollut ennen nähnyt. Se sentään pysähtelikin aina välillä.

 Sillä on valtava kroppakin. 

Eilen illalla iltahämärissä kuljin pihalla ja katsahdin kukkiin. Luulin siellä isopäiväkiitäjän taas pörräävän. Mutta kuvia katsoessa huomasin, että sehän onkin matarakiitäjä. Mutta oli jo niin pimeää, että ei millään riitä valo liikkeen pysäyttämiseen ja kunnon kuvien saamiseen.

Tässä samainen matarakiitäjä, siivet hävinneet.

Ja vaikka illalla tuli kivoja uutuuksiakin, ei tämä messinkiyökkönenkään ole enää mitään kiitäjiin verrattuna.

Vadelmavillaselkä oli minulle joskus onnea tuottava, mutta ei tunnu enää miltään.

Puhumattakaan, miten keltaritariyökkönen tuntui ennen niin autuaalta. Nyt ymmärrän, miksi ihmiset perhossivustoilla hehkuttavat niin kovasti kiitäjiä. Ovathan ne mahtavia ja mahtavan kokoisia, meidän kolibrejamme. Pelkkä kuva kirjoissa ei tee oikeutta, ne pitää kokea. Ihmettelen vain, kuinka ne nyt kaikki minulle yhtäkkiä tupsahtivat, eikä koskaan ennen.