Yritti meitä pelotella

 Erään kerran viime viikolla saavuimme melontaretkellä lahdenpohjukassa olevalle joelle. Mikäli sitä nyt joeksi voi sanoa. Väylä vain kapeni ja kapeni, lopulta näytti, ettei ole väylää enää ollenkaan, mutta lykimme melalla vain kanoottia eteen päin, jos siellä olisi jotain kivaa. Kunnes tulimme siihen tulokseen, että pakko kääntyä takaisin.

Mutta helpommin sanottu kuin tehty. Väylä vain kanootin levyinen, joka puolella sankka ruokokasvusto. Kanootista ei kuitenkaan voinut vain yksinkertaisesti poistua ja vetämällä kääntää se tulosuuntaan, sillä vettä oli ainakin melan verran alapuolellamme. Oli vain huovattava, nytkytettävä eteen ja taakse, vedettävä tuppaista, kiskottava kasvustoista ja hivuttautumalla saada nokka takaisin. Vähitellen puolen tunnin taistelun jälkeen saimme kulkuvälineemme käännetyksi.

Olimme jo niin uupuneita päästyämme takaisin väjemmille vesille, ettemme olleet huomata, miten ihan metrin päästä edestämme  lehahti ruovikosta joutsen lentoon.

 Sepäs tulikin jonkin ajan kuluttua takaisin, hämmästyttävästi aluksi suoraan meitä kohti, jolloin arvasimme, että sillä on poikasia. Välillä se poistui, tuli takaisin ja piti kovaa joutsenääntelyään.

 Nousimme maihin lahden rantaan syömään eväitämme. Sinne se joutsen laskeutui meidän eteemme melko lähelle. Piti taas joutsenkonserttiaan ja leyhytteli siipiäänkin. Ei suinkaan se ihan vain meidän iloksemme konserttia alkanut pitää!

Ja käännettyämme katseemme takavasemmalle näimme, miten poikanen arvokkaan hitaasti lipui sieltä kohti emoaan. Kyllä se aikanaan saavutti emonkin, ja siitä ne lähtivät hissukseen yhdessä uimaan lahdenpohjukan toiseen päähän, niin kauaksi meistä kuin vain pääsivät emon kaakattaessa koko ajan mennessään.

Outo ja tavallinen

 Taas löytyi metsästä outo sieni. Herkkutatti on kasvattanut poikasen omasta päästään!

 Ja kun päästiin sienistä puhumaan, on oma pihakin puhjennut yhtäkkiä kasvamaan sieniä. Pari vuotta sitten on pihasta kaadettu muutama puu, ja nyt jokaikisen kannon ympärystä on täynnä näitä. Tässä ei ole kantoa, mutta kannosta lähtevä puun juuri ulottuu pitkälle nurmikolle, ja sienet ovat nyt alkaneet lahottaa juuristoa.

Jopa kiveä ne yrittävät lahottaa. -No ei sentään. Kivi on tässä vain sen takia, ettei aina niittokoneen terä tökkäisi kannonnysään, joka on ihan maanpinnan tasalla.
Nämä ovat ilmeisesti syötäviä, mutta emme syö, sillä kaikki kaapit pursuavat meillä muutenkin syötäviä sieniä.

Erottuuko rungolta

Vesilintujahan minä nytkin alun perin lähdin kyttäämään. Mutta sitten soi puhelin ja istahdin kannon päähän juttelemaan pitkäksi toviksi.  Jonkin ajan kuluttua lähistölle lensi useamman linnun parvi. Silmämääräisesti katsottuna siinä näytti lennähtelevän ja hyppelehtivän tiaisia, peippoja ja olisiko ollut viherpeippojakin. Mutta hetkonen, tuossa rungollahan on jokin muu.

Siitä sitten yhdellä kädellä yritin saada jonkinlaisen dokumentin kotiintuotavaksikin. Pari räpsäystä ja lintu oli hävinnyt. Puukiipijä. Kyllä se vain niin on puunrungon värinen, että ellei se liikkuisi, sitä ei erottaisi rungolta ollenkaan.

Se opetus tässä nyt taas oli, että luonnossa olisi jo valmiiksi istuttava odottelemassa, mitä eteen sattuisi tupsahtamaan. On annettava lintujen tulla luo, eikä mennä niiden luo. Kaverille kiitos, ellei hän olisi soittanut, en olisi tätäkään nähnyt :)

puukiipijä

Hengenpelastajina

Taas jotain ihmeellistä tuossa järven pinnalla. Mitä kummaa siinä voi olla?

Valtava pärske ja pyöriminen vain käy koko ajan.

Sudenkorento oli joutunut veden varaan. Nostimme sen melalla kanoottiin, ja siinä se voipuneena lepäili jonkin aikaa. Piti hädissään niin kiinni melasta, että kun ajattelimme lähteä eteen päin ja yritimme irrottaa sitä melasta lepäilemään kanootin pohjalle myös parempia kuvia saadaksemme, ei millään irrottanut otettaan. Lopulta se kuitenkin lähti lentoon läheiselle saarelle.

Kaveri oli saanut parempia kuvia ja tunnistanut sen ruskoukonkorennoksi. Hauska juttu muuten, että kun hän laittoi minulle tekstiviestin korennon nimestä, hän oli vahingossa kirjoittanut rukouskorento. Tovin sain ihmetellä korennon erikoista nimeä.

Näkymättömät ansat

Eilen aamulla oli sankka sumu, ja lähdin rantaan katsomaan, saisinko "hienoja kuvia linnuista sumussa".
Ei nyt onni suosinut tällä kertaa. Vain yksi kuikka uiskenteli järvellä, mutta kovin kaukana.

Tähän kun nyt olisi sattunut vielä vaikka sorsa, joita pari päivää aiemmin olin nähnyt juuri täällä.

Mutta ei sekään aamuretki ihan turhaa ollut. Huomasin, että en ilmeisesti koskaan ole ollut metsässä sumussa, kun en ollut tiennyt, että koko metsä voi olla aivan täysin hämähäkinverkkojen peitossa.

Ja niitä verkkoja oli aivan joka paikassa, pieniä ja suuri, rumia ja kauniita, tiheitä ja harvoja tai pelkkiä pitkiä lankoja.

Ihan kuin minä olisin ripustanut neulomiani pöytäliinoja näytille myyntikojun pöydälle oksaan.

Kun sumu alkoi auringon vaikutuksesta hälvetä ja kosteus seiteiltä hävitä, seitit lakkasivat näkymästä. Olivatkohan nämä todella siellä vai näinkö vain unta.

Ei tässäkään linnun lintua. Mars kotiin!

Oho mikä yllätys

Tätä ei kyllä usko kukaan. Aamulla tien yli vain yhtäkkiä lensi raskaasti jokin iso lintu. Luulin kuvatessani kurjeksi.

Mutta koneelta katsoessa ilmeni, että tämähän on harmaahaikara. En ole koskaan kuullut, että kukaan olisi ennen täällä harmaahaikaroita nähnyt. Mutta kirjojen mukaan nuoret linnut levittäytyvät syksyisin eri puolille, jopa 200-300 kilometrin päähän synnyinseudultaan, lihottamaan itseään etelänmatkaa varten.

Piehtaroiva

Koirako se piehtaroi tuolla järvessä kyljellään?

 Osoittautui silkkiuikuksi. Pitkään se pyöri ympyrää pinnalla kylhellään ja ilmeni, että se kaivoi toisella jalalla korvaansa, minkä takia oli kellahtanut nurin.

 Oli puhdistautumisen aika.

Ja aina välillä siipien leyhyttely, sukeltelu, höyhenten oikominen ja putsaaminen.

Lopputulos ei juuri peikosta poikkea.

Pakoon

Menin  eräänä päivänä taas katsomaan, olisiko yhdellä pienellä lammella tänä syksynä vesilintuja. Taaskin olin niin hölmö, että en kävellyt puskien suojassa paikalle, vaan suoraan aukkopaikasta. Voi, siinä ihan hollilla oli sorsia, jotka heti lähtivät lentoon.

 Eikä hölmöyteni tähän loppunut. Luulin niiden olevan ainoita lintuja lammella ja kävelin muina miehinä, kunnes huomasin, että siellähän uiskentelee haapana. Äkkiä kuva, mutta eihän lintu enää jäänyt odottamaan.

Hölmöyteni vain jatkui. Vieläkin kävelin muina miehinä paikalle, kunnes havaitsin, että minua tuijottaa vielä yksi haapana.

Olin tietysti vihollisen näköinen, eikä tämäkään jäänyt odottelemaan lähestymistäni.

 Siitä sekin pongahti ilmaan.

 Ja minä en saa niistä koskaan kuin pakenemiskuvia. Ja ihan omaa syytäni.

Sinne ne siirtyivät taas lammen toiseen päähän sorsien ja iänikuista kehää kiertävän yksinäisen telkän kanssa. Tietänevät, että ihmiset eivät lammen siihen päähän pääse.

Lammen reunalle on syntynyt oikein polku ja paikalle on ilmestynyt nurin päin oleva iso ämpäri. Luulen, että siinä on joku muukin yrittänyt kytätä kuvien saamista. Minulla vain ei koskaan hermot kestä istua kuin viisi minuuttia kerrallaan. Nyt ei olisi enää kannattanut jäädäkään, sillä eivät ne pitkään toviin olisi tulleet, kun kerran olin ne säikyttänyt.

haapana

Kuikkaperhe

Tämänpäiväisellä melontaretkellä sattui kuikkapariskunta suhteellisen lähelle.

 Vähän ihmettelimme, miten ne eivät heti sukeltaneetkaan vaan katselivat meitä hämmästyttävän lähellä ihan kiireettömästi.

 Rauhallisuus oli näennäistä.
Melko kaukana rannan tuntumassa uiskenteli kaksi poikasta, joista pariskunta oli huolissaan.

Sieltä ne poikaset vihdoin saapuivat vanhempiensa luo ja sukelsivat käskystä.

 Kovin ovat poikaset haljun värisiä. En ole ennen päässyt näin läheltä kuikan poikasia näkemäänkään.

 "Otanpa pienet spurtit poikia odotellessani!"

 "Minä puolestani tähystelen vähän kaloja!"

"Mutta mihin ne pojat sillaikaa hävisivät? Mistä me niitä täältä enää löydetään?

kuikka

Janoisia

 "No en nyt oikein tiedä, viitsinkö tuosta juoda, joku ruma siellä vahtaa takaisin!"

"Jos nyt sitten ihan vähän tästä sivusta maistan, vaikka tuo toinen lähentelee!"

"Hei siellä, saako tästä juoda?"