Erään kerran viime viikolla saavuimme melontaretkellä lahdenpohjukassa olevalle joelle. Mikäli sitä nyt joeksi voi sanoa. Väylä vain kapeni ja kapeni, lopulta näytti, ettei ole väylää enää ollenkaan, mutta lykimme melalla vain kanoottia eteen päin, jos siellä olisi jotain kivaa. Kunnes tulimme siihen tulokseen, että pakko kääntyä takaisin.
Mutta helpommin sanottu kuin tehty. Väylä vain kanootin levyinen, joka puolella sankka ruokokasvusto. Kanootista ei kuitenkaan voinut vain yksinkertaisesti poistua ja vetämällä kääntää se tulosuuntaan, sillä vettä oli ainakin melan verran alapuolellamme. Oli vain huovattava, nytkytettävä eteen ja taakse, vedettävä tuppaista, kiskottava kasvustoista ja hivuttautumalla saada nokka takaisin. Vähitellen puolen tunnin taistelun jälkeen saimme kulkuvälineemme käännetyksi.
Olimme jo niin uupuneita päästyämme takaisin väjemmille vesille, ettemme olleet huomata, miten ihan metrin päästä edestämme lehahti ruovikosta joutsen lentoon.
Sepäs tulikin jonkin ajan kuluttua takaisin, hämmästyttävästi aluksi suoraan meitä kohti, jolloin arvasimme, että sillä on poikasia. Välillä se poistui, tuli takaisin ja piti kovaa joutsenääntelyään.
Nousimme maihin lahden rantaan syömään eväitämme. Sinne se joutsen laskeutui meidän eteemme melko lähelle. Piti taas joutsenkonserttiaan ja leyhytteli siipiäänkin. Ei suinkaan se ihan vain meidän iloksemme konserttia alkanut pitää!
Ja käännettyämme katseemme takavasemmalle näimme, miten poikanen arvokkaan hitaasti lipui sieltä kohti emoaan. Kyllä se aikanaan saavutti emonkin, ja siitä ne lähtivät hissukseen yhdessä uimaan lahdenpohjukan toiseen päähän, niin kauaksi meistä kuin vain pääsivät emon kaakattaessa koko ajan mennessään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti