Jäähahmoja

 Eilisen kovan myrskyn jäljiltä on jotain hyvääkin. Myrsky on loiskuttanut järvessä vettä ja kova pakkanen jäädyttänyt niin, että on muodostunut kauniita kuvioita ja muotoja.

 Minne tuuli on pahimmin päässyt puhaltamaan, ovat aallot yltäneet pitkälle ja korkealle.

 Harmi, ettei eilen ollut mahdollisuutta päästä päivällä rannalle kuvaamaan. Nyt oli jo suojaisimmat lahdenpoukamat jäässä ja siten ihan lumen peitossa, mutta jossain vielä näkyi jäähahmoja.

 Puukin on saanut pitsikauluksen.

 Piparkakkuja oli pitkin rantoja.

Tuskin tarvinnee lähteä ulkomaille tippukiviluolille, nämä ajavat varmaan saman asian.

Harmittaa vain, ettei valokuvalla saa välitetyksi koko tunnelmaa ja mahtavuutta. Vaikka väitetään, että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, eivät nämä silti kerro kuin murto-osan koko totuudesta.

Istutettuja

Viikonloppuna tuli käydyksi eteläisellä Pohjanmaalla. En jaksa olla ihmettelemättä, miten siellä on nykyään fasaaneja joka paikassa. Entisessä kotipitäjässäkin niitä oli siellä täällä. Lapsuuteni aikana ei siellä fasaaneja ollut.

Tämän yksilön olen kuvannut nykyiseltä kotipihaltamme kuusi vuotta sitten keväällä. Istuimme kaikessa rauhassa sisällä, kun yhtäkkiä alkoi kuulua aivan outoa ääntä, ihme kiekaisuja. Aikojen kuluttua vasta selvisi, että ikkunan takana piti fasaani soidinääntä. Viikon verran lintu tepasteli ja kiekui pihallamme, sen jälkeen se hävisi. Tuo samainen lintu oli ensimmäinen ja viimeinen fasaani näillä main, en ole koskaan enää nähnyt täällä päin kyseisiä lintuja. Mistä tuli, minne meni, ei tietoa.

Punkkaria kyttäämässä

En minä näitä lähtenyt kuvaamaan, sinitiaisia näyttivät olevan koneella suurennettaessa. Vaan minua kiinnosti töyhtötiainen, jonka olin viikko sitten vahingossa nähnyt synkässä kuusikossa, mutten ollut saanut kuvaa.

Ja kas kummaa, juuri kun olin poistumassa metsästä taas turhautuneena, lensi metsänreunan ruohikkoon se punkkaritiainen, töyhtötiainen. Ja kun se korkeassa ja tiheässä heinikossa hyppelehti sinne tänne, en saanut kuin tämän yhden ainoan kuvan, joka sekin on häpeällisen huono, mutta todisteena ainakin itselleni. Olen siis tavannut töyhtötiaisen, jälleen itselleni uuden lajin. Nyt kun tiedän, missä niitä asustaa, aion mennä uudemman kerran vakoilemaan.

Oravat ovat saaneet kesän jälkeen tuuheamman ja vaaleamman turkin. Olen onnellinen, että oravat ovat palanneet kotipihallemme. Ne ovat pari vuotta olleet vähissä sen jälkeen kun naapuri kaatoi viereiseltä tontiltamme kaikki puut. Saman tien hävisivät myös supikoira ja mäyrä pihapiiristä.

Jahtauksen kohde

Kyllä minä sitten olen jahdannut tätä lintua monta päivää. Mies kertoi, että hän on nähnyt hömötiaisenkin lintulaudalla. Ja kun minulla ei siitä vielä ollut edes kuvaa, aloin kytätä ja jahdata. 
Eipä lintua ikinä ollut silloin enää, kun sain kameran esiin. Tai jos satuin olemaan ulkona, jossa olisi saanut hyviäkin kuvia, juuri ajoi auto ohi pelästyttäen linnun, tai iso varis tuli säikyttämään, tai puhelin soi tai jotain muuta tapahtui, etten vain suinkaan olisi saanut kuvaa.

Kumma, että tämäkin on minulle aika vieras lintu, vaikka BirdLifen mukaan hömötiainen on Suomen toiseksi yleisin talvilintu talitiaisen jälkeen.
Tämän yhden kerran sain nämä kuvat, tämän jälkeen ei ole lintua enää näkynyt, joten ehkä täytyy olla tyytyväinen tähänkin vähään.

Viherpeippoja

 Viherpeippoja on pyörinyt pihassamme vuosien mittaan paljon, joten muutama kuva niistäkin.

 Keväistä ruuanetsintää.

Juomavedessä on poikasten kiva välillä vilvoitellakin.

 Ja kun yksi huomaa veden vilvoittavan vaikutuksen, saapuu altaaseen muitakin.

Sisarukset eivät koskaan välty tappelulta, ei uimassa,

..mutta ei myöskään ruokailussa. 

Tämä tyytyy vain ihmettelemään. Viherpeippokin on melko vihaisennäköinen lintu mustan silmänympärystän vuoksi.

Toukokuussa linnun väritys on aika keltainen.

Monien vuosien ajan viherpeipot olivat melkein päälintulaji pihassamme. Nyt yhtäkkiä ovat talitiaiset vallanneet niiden olinpaikat.

Saimaan tyyniä kasvoja

 Saimaalla on monet kasvot. Leimaavaa järvelle on huikea avaruus, harvinaista tyyneys.

 Tyyntynyt.

 Sateinen Saimaa.

Ääretön avaruus yllä ja alla.

 Myrskyn edellä.

 Kuuman kesän 2011 savusumua Venäjältä.

 Ensilumia.

Juuri jäätynyt.

Lumisateella ja jäätymässä.

Sydäntalvella.

Sydäntalven epätodellisuutta.

Eivät Saimaan kasvot tähän lopu. Joka säällä, joka vuorokauden- ja vuodenaikaan, joka valossa sama kohta näyttää erilaiselta. Postaamista riittäisi tältäkin saralta varmaan vuosiksi.
Saimaan tuhannet saaret tekevät järvestä mielenkiintoisen. Saimaa on muutakin kuin pelkkä lätäkkö.

Kauriit hävinneet meiltä

Viikko sitten Etelä-Suomessa näkyi metsäkauriita vähän joka pellolla.

Vaikka ruuhka-Suomessa luulisi eläinten tottuneen ihmisiin, ovat ne kuitenkin melko arkoja ja lähtivät heti pötkimään karkuun.

Tämä sen sijaan on valkohäntäkauris, (entiseltä nimeltään valkohäntäpeura) pari vuotta sitten omalla pihallamme. Se oli lyöttäytynyt metsäkauriiden joukkoon ja oli selvästi isompi kuin metsäkauriit. Kauriita kuljeskeli 4-5 yksilöä parin vuoden ajan ihan keskustan liepeillä  ja meidänkin tontin ympärillä. Ainoat kauriit muuten näillä seuduin.

Jostain syystä viime talven jälkeen niitä ei ole enää näkynyt. Osan tiedämme jääneen auton alle, osa on saattanut joutua ilvesten saaliiksi, jotka myös ovat lisääntyneet. Missä loput ovat, ei tietoa.

Naakkakansaa

Olin kokonaan unohtanut, että on olemassa sellaisiakin lintuja kuin naakka, koska en ole omalla paikkakunnalla nähnyt niitä vuosikymmeniin. Naakan olemuskin oli unohtunut.
Käydessämme viikonloppuna Etelä-Suomessa usealla eri paikkakunnalla niitä näytti parveilevan joka kirkonkylässä ihan vaivaksi asti.

 Kuullessani äänen "knaak" tuli heti lapsuus mieleen. Naakat ja mustavarikset kuuluivat lapsuuteni äänimaisemaan Etelä-Pohjanmaalla ihan jokapäiväisesti, sillä ne parveilivat ja pesivät  vanhan kirkon ympäristössä.

Aika julman näköinen lintu. Varisten tavoin naakka on myös oppivainen ja hyvämuistinen.

Tässä koko verkkoaita oli täynnä naakkoja ja harakoita. Ne kyttäsivät pääsyä aidan takana oleville roskapöntöille. Yhden pöntön kansi oli auki, ja siellä ruokailivat jo arvokkaammat yksilöt ensin. Osan roskapusseista linnut olivat vetäneet maahan ja repivät sisältöä innoissaan.

Kerrostalojen katot ovat melko tarkkaan pulujen ja naakkojen kansoittamia.

Ainoaksi jäi

Tästä molskinnasta päätellen on ongella tulossa tosi iso saalis. Oikein vuosikymmenen mötky.

 Savusilakalta näyttääkin.

Se olikin säynävä. Ihan ison kokoinenkin ja syötäväksi kelpaava.
Mutta säynävä on melko ruotoinen. Ei oikein ollut savustettuna erikoinen, mutta puolet laitettiin kalapulliksi ja siihen kala sopi tosi hyvin.
Tämä oli jostain syystä kesän ainoa kalasaaliimme.

Palokärjen hätäännys

 

Keväällä metsässä kuului palokärjen yksittäisiä hyytäviä huutoja: hyyi! Äkkäsimme sen sähköpylväästä huutelemasta, ja aloimme kuvata, koska palokärjen näkeminen ei ole jokapäiväistä herkkua.

 Kesti kauan ennen kuin ymmärsimme, että se yrittää huudoillaan hätistellä juuri meitä pois paikalta. 

 Välillä lintu kurkki pylvään takaa, vieläkö tunkeilijat olivat lähettyvillä.

 Lentäessään puulta toiselle sen ääntely muuttui lyhyiksi perättäisiksi ääniksi, ehkä kimakka papatus voisi kuvata ääntä parhaiten: kra-kra-kra...

 Aina kun lähestyimme tiettyä haapaa, linnun ääni yltyi kiihkeämmäksi, hätäisemmäksi huuteluksi.

Kun vihdoin olimme käsittäneet, että seisoimme vahingossa juuri palokärjen pesähaavan juurella, poistuimme takavasemmalle. Lopulta lintu uskalsi lentää pesäpuulleen ja yritti varmistaa, että kaikki on kunnossa.